Munniharppu on erittäin ilmaisuvoimainen ja ääneltään omanlaatuinen. Siksi sillä on ja on ollut todella monia käyttötarkoituksia. Niissä maissa joissa vallitsevana uskontona on shamanismi, munniharppu on usein hyvin yleinen. Näin on ainakin Mongoliassa ja Venäjän Siperian federaatiotasavalloissa, joista voidaan ensisijaisesti mainita Sahan tasavalta (Jakutia), Bashkortostan, Altai ja Tuva. Monilla shamanistisilla kansoilla munniharppu on siis vielä tänäkin päivänä vähintään jossain määrin osa uskontoa. Yleensä kansat ovat pyrkineet rakentamaan soittimia, joilla voi matkia luonnon ääniä.

Sahan tasavallassa Venäjällä suurimman etnisen ryhmän muodostavat jakuutit. Vuonna 2011 Sahan tasavallassa käytyäni, opin munniharpun olevan jakuuttien kansallissoitin ja siihen suhtaudutaan soittimena erittäin vakavasti. Sahan tasavallan pääkaupungissa Jakutskissa on mm. paljon puusta veistettyjä munniharppua esittäviä monumentteja. Osallistuin myös Jakutskissa luennolle, jossa kerrottiin monipuolisesti munniharpun merkityksestä jakuuteille. Jakuutti-vanhemmilla on esim. tapana kasvattaa lapsensa munniharpun kautta, ja lapsi saa oman munniharpun yleensä jo hyvin nuorena. Vanhemmat kertovat myös tarinoita soittimen kautta ja opettavat etenkin kunnioitusta luontoa kohtaan. Munniharpun ylä-äänet stimuloivat aivoja ja todistetusti jakuutti-lapset kehittyvät paljon ikäisiään nopeammin. Lapset oppivat mm. yleensä jo varhain piirtämään todella taitavasti. Jakuuteilla on myös omat sääntönsä, kuinka munniharppua soitetaan ja kaikki jakuutit soittavat sitä täysin samalla tavalla. Soittaminen perustuu lähes täysin improvisaatioon. Eri eläinten äänien matkiminen kuuluu myös soitettaessa asiaan ja äänet kuulostavat jopa hämmentävän samankaltaisilta, kuin oikeiden eläinten äänet. Samankaltainen suhtautuminen munniharppuun on tavallista myös monille muille Siperian kansoille ja mongoleille.

Siperian ollessa yksi tärkeimmistä keskittymistä maailmassa, missä munniharppukulttuuri on vielä todella alkukantainen, maailmasta löytyy myös muita paikkoja vastaavanlaisella perinteellä. Eräillä Papua-Uusi-Guinean heimoilla on tapana käyttää munniharppua osana aikuistumisriittiä. Mikäli harppua ei opi soittamaan, pysyy poikana eikä pääse koskaan naimisiin.

Euroopassa munniharppua on soiteltu jo vähintään viikinkiajalta lähtien. Munniharppu oli suosittu etenkin talonpoikien ja muun köyhän rahvaan keskuudessa. Yleisesti ottaen soitinta pidettiin Euroopassa saatanallisena ja noituuteen liittyvänä. Juuri tästä johtuu Suomessa käytetty pirunviulu nimitys. Poikkeuksena oli kuitenkin Norja, jonne kehittyi täysin omanlainen munniharppukulttuuri. Siellä vallitsee todella vahvana harpun melodiasoitto, joka monelle kuulijalle tulee täysin yllätyksenä. Kaikki eivät nimittäin edes pidä munniharppua melodiasoittimena. Tämä johtuu monesti siitä, että soitinliikkeistä saatavat erittäin halvat harput ovat niin huonoja, ettei niiden ylä-ääniä pysty kunnolla kuulemaan. Soitinta myös käytetään eniten rytmisoittimena, joka on osaltaan vaikuttanut munniharpun maineeseen yksinkertaisena ja helppona soittimena, mikä ei pidä ollenkaan paikkaansa.

Tutkittuani Norjan munniharppuperinnettä ollessani siellä vaihto-oppilaana lukuvuoden 2011 – 2012, melodiasoittaminen on erittäin suuressa asemassa ja etenkin hardangerviulukappaleita (Norjan kansallissoitin) on tapana soittaa myös munniharpulla. Jalkojen polku on myös tärkeä osa norjalaista soittoperinnettä. Sen tarkoituksena on rytmittää ja tukea soittoa, jotta kappaleiden tahdissa olisi helppoa tanssia.

Suomessa ei munniharppukulttuuria ole koskaan erityisesti ollut. Joskin uskotaan, että sitä on jonkin verran soiteltu keskiajalla. Joskus 1800-luvun lopulla Suomessa oli joitakin kulkureita, jotka munniharppua soittivat. Näistä voidaan mainita erityisesti Vihtori Heinonen eli Lotskoivio. Vihtorilla oli tapana yösijan saatuaan soittaa talonväelle palkinnoksi munniharppua. Soitin oli unohduksissa todella pitkään ja erinäisten kansanmusiikkiyhtyeiden toimesta 1970, ja 1980-luvuilla munniharppu nousi hieman enemmän esille.

Munniharppu koki myös barokin aikana lyhyen kukoistuskauden taidemusiikkisoittimena 1700-luvun lopulla. Tuolloin itävaltalainen Johann G. Albrechtsberger sävelsi konserttoja munniharpulle ja orkesterille. Itävallassa ja Saksassa kehitettiin tekniikoita, jotka mahdollistivat useiden munniharppujen soiton yhtä aikaa. Nämä tekniikat ovat säilyneet ainakin Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä näihin päiviin asti.